Viikonloppu meni nopeasti ohi, mutta kivaa oli. Perjantai minulla olikin lomapäivä, kun vanhempani olivat yökylässä. Lauantaina kävi vieraita, sunnuntai oltiin ihan vaan keskenään ja löhöttiin sohvalla. Tämäkin viikko on lyhyt, kun teen perjantain etätyötä ja käyn siellä sairaalassa. Saapa nähdä mitä siellä sitten ollaan mieltä. Olen vähän ristiriitaisissa tunnelmissa sen käynnin suhteen, kun se keväinen käynti oi yhtä tyhjän kanssa.

 

Pistin pregnylin viime tiistaina. Arvioin, että ovis ois ollu keskiviikkona joten aloitin luget lauantaina. Eilen mahaa poltteli niin kuin olisi menkat alkamassa. Päättelin kivun johtuvan lugeista sillä viimekierrossa samanlaista polttelua esiintyi muutamana päivänä. Tänään ei ole ollut mitään tuntemuksia. Katsotaan alkaako polttelu taas, kun laitan nappulan illalla.

 

Nyt olo on ollut aika neutraali ja olen pystynyt olemaan huoletta lapsi-asian suhteen. Kunpa se onnistuisi jatkossakin, sillä eihän stressaamalla ja jatkuvalla odottamisella asiaa saa eteenpäin. Kyllä joka kierrossa jossain vaiheessa tulee sellainen ahdistus olo ja myös jännitys, jos olisikin tärpännyt. Olisi ihana pystyä keskittymään täysillä tähän hetkeen. Olenkin koittanut suunnitella kaikkea muuta ja tehdä kotona paljon käsitöitä. Neulomistakin voi tehdä samalla, kun leikkii tai pelaa pojan kanssa.

 

Muutaman kerran on taas tullut tuttavilta vauvauteluita.. Olen sanonut heille, että haluan olla nyt vähän aikaa töissä, että saa paremmat päivärahat. Aika monelle olen puhunut tästä yrittämisestä ja epäonnistumisista, mutta kaikille en ole halunnut siitä puhua. Kommentit, joita olen saanut "lohdutuksena" keskenmenoista, ovat olleet saman suuntaisia, mitä muutkin täällä ovat saaneet:"se oli onneksi vasta alussa", "lopettakaa yrittämästä" jne. Ymmärrään, että ihmisillä on vaikea löytää sanoja lohduttamaan toista, ajattelevatkohan he jälkeen päin mitä ovat sanoneet?