Tieto uudesta työpaikasta on saanut mieleni myllertämään. Alun innostus, huuma ja onnellisuus ovat muuttuneet peloksi. Havaitsen itsessäni voimakasta muutosvastarintaa. Yleensä olen hyvin sopeutuvainen. Mutta jos aletaan puhua rutiineista ja tärkeistä sekä rakkaista asioista tilanne on täysin toinen.

Tykkään muuttamisesta. Asuntoa tai vain järjestystä muuttamalla saa arkeen piristystä. Meillä tulee muuttumaan kaikki. Asunto, kaupunki, työpaikka, hoitopaikka, ystävät. Kaikki. Eikö yhdessä ole jo tarpeeksi? Jännittää todella paljon, miten asiat alkavat sujua uudella paikkakunnalla.

Isoimpana asiana pelkään tukiverkoston puuttumista. Kestää aikansa, ennen kuin löytää ihmisiä, joihin voi oikeasti luottaa. Nykyisessä kaupungissamme meillä on aika laajakin ystäväpiiri. Meillä on useampi ystäväperhe, joiden kanssa vietämme aikaa aikuisporukalla sekä lapsien kanssa. Minulla on omia ystäviä ja yhteisiä miehen kanssa. Miehen sukulaiset asuvat kaikki täällä. Uudessa kaupungissa meillä ei ole ketään. Tai no tiedän yhden opiskelukaverin, kuka asuu siellä. Pitää vaan toivoa, että löydämme mukavia ja samanhenkisiä ihmisiä ympärillemme ja saisimme punottua verkkoa hiljalleen.

Isona plussanan näen sen, että lapsemme saa aloittaa eskarin ja jatkaa kouluun samalla paikkakunnalla. Vierestä katsoneena voin sanoa, että kouluajan pysyvillä ystävyyssuhteilla on suuri vaikutus lapsen terveeseen kehitykseen nuoreksi ja aikuiseksi. Tämäkään ei kaikkien kohdalla pidä paikkaansa, mutta olen vierestä nähnyt muutaman tapauksen.

Voimme myös suunnitella elämäämme eteenpäin. Voimme ostaa asunnon, kunhan tutustumme kaupunkiin.  Voimme olla aikuisia J. Uskon, että lapsen yrittäminenkin tulee olemaan rennompaa, kun ei tarvitse kantaa huolta huomisesta. Mutta keskenmenon pelko ei häviä ikinä, eikä myöskään ajatus, etten ehkä saa enää toista lasta. Sitä pelkään. Toivon kuitenkin, että tuo ahdistus hellittäisi edes pikkuisen. En voi jatkuvasti elää säästöliekillä, täytyyhän tästä nauttiakin!