Joinakin päivinä tuntuu, etten saa hengitettyä kunnolla. Kyse ei ole mistään sairaudesta vaan psyykkisestä tunteesta joka heijastuu myös fyysiseksi. Ahdistava olo. Ihan kuin olisi umpikujassa, yrittäisi päästä eteenpäin, mutta reittiä ei löydy. Hartioita kiristää ja huomaa hengittävänsä vain pinnallisesti. Ajatukset pyörivät pakonomaisesti yhden asian ympärillä kietoutuen takkuiseksi lankakeräksi jota en saa auki. Tällaiseksi koen tunteen silloin, kun mietin tätä sekundääristä lapsettomutta. Onneksi se ei ole päivittäistä eikä kestä kauan, mutta olen huomannut, että näin käy. Silloin pitää oikein keskittyä hengittämään syvään ja rentouttaa lihakset, tulla tähän hetkeen.

Onneksi viikkoihin mahtuu myös mukavia hetkiä, joten en pääse märehtimään asioita liikaa. Töissäkin on tekemistä sopivasti, se siirtää ajatuksia muualle. Hetkittäin voin nauttia elämästäni täysillä, eihän minulta oikeasti puutu mitään. Osaan hymyillä ja nauraa oikeasti, se ei ole pelkkä kulissi, aina. En koe kuitenkaan syyllisyyttä omista tunteistani lapsen kaipuusta, suon ne itselleni, mutta välillä mietin missä menee raja. En kuitenkaan halua näyttää pahaa oloani kaikille. Mieluummin annan kuvan, että olemme päätäneet olla yksilapsinen perhe. Ehkä minun pitää tottua ajatukseen itsekin.